Viisi päivää Italiassa: Napoli ja Capri
Marraskuu 2012
Tämän reissun tavoitteena oli löytää täydellinen pizza, onhan Napoli pizzan synnyinkaupunki. Vain lyhyen lauttamatkan päässä sijaitseva kuvankaunis Caprin saari tarjoaa siloisen vastakohdan Napolin roskaisille kaduille.
Mustatorvisienipizza (resepti jutun lopussa).
Syyskuun ensimmäinen päivä 2012 olimme varmoja, että käsissämme oli juuri syntynyt kaikkien aikojen paras pizza: Ohut ja rapea pohja, suolainen ja rehvakkaasti basilikan makuinen tomaattikastike sekä kermainen buffalomozzarella saivat kruunukseen kourallisen tuoreita mustatorvisieniä. Metsäpolun tummat piileskelijät löivät tatit pizzan päällysteenä mennen tullen.
Keräsin mökin kulmalta sateesta vielä helmeileviä rucolan lehtiä ja viskasin ne tirisevän pizzan päälle. Viimeinen silaus.
Punaviini vaihtui kuohuviiniin ja kiekko toisensa perään katosi parempiin suihin. Syksyinen tunnelma oli täydellinen ja pöydät notkuivat sadonkorjuuajan satoa: sieniä, punaherukoita ja kauden viimeisiä mustikoita. Hillo porisi liedellä.
Mielissämme heräsi kuitenkin epäilys. Entä jos joku olisi sittenkin onnistunut tekemään parempaa pizzaa? Ei auttanut arvailla, vaan parempi tarkistaa asia: varasimme lennot Napoliin, pizzan synnyinsijoille.
Joku voisi sanoa, että otamme pizzan melko vakavasti, mutta niin ottavat napolilaisetkin. Ei ihme, että olimme kuin kotonamme.
(Löysimmekö maailman parhaan pizzan? Vastaus sekä mustatorvisienipizzamme ohje löytyvät jutun lopusta.)
Napoli: Italian parhaita leivonnaisia ja legendaarista pizzaa
Jo välipysäkillä Roomassa huomasimme huvittuneina, miten moni kahvila mainosti ylpeästi sitä, että heiltä sai ”napolilaisia leivoksia”. Mutta ei ole ihme, että Rooma yrittää ratsastaa rähjäisemmän serkkunsa leivosmaineella. Heti Napolin rautatieaseman vierestä löytynyt Antica Pasticceria sai meidät vakuuttuneiksi. Rautatieaseman ympäristö oli muuten roskainen ja siivoton, mutta heti pieneen leipomoon astuessamme tunnelma muuttui tyylikkääksi, ja kaunis myyjätär essussaan väläytti meille valkaistun hymyn.
Valitsimme miniatyyriversioita yhdestä sun toisesta leivonnaisesta, jotka kuitissamme olivat merkattuina vain yhdellä hellyyttävällä nimellä: piccolo dolci. Aivan ihanaa oli Sfogliatelle (riccia) eli pieni, täytetty, makea napolilainen ”pasteija”, joka näyttää siltä että se olisi kyhätty kokoon rapeista voitaikinanaruista. Sisällä oleva appelsiinin makuinen täyte oli veikeä yllätys. Todella hyvää on myös aivan meikäläisen lihariisi-pasteijan näköinen leivos, joka on kuitenkin täytetty jonkinlaisella suklaaseoksella.
Verrattuna esimerkiksi Ranskaan Italiasta löytyy paljon ”pullamaisia” leivonnaisia, jotka muistuttavat hiukan korvapuusteja tai jotakin muuta kotoista ja yksinkertaista makeaa palaa. Minulle tämä maistui todella hyvin, en erityisemmin innostu Ranskan krumeluurisista leivoksista ja esimerkiksi liivatteen käytöstä. Tosin napolilalisten rakastama Babà, eli eräänlainen rommisokeriliemeen kastettu höttöinen pulla, ei ole kummoista, vaikka myyjät kuinka yrittävät heilutella käsiään todistaaksen toisin.
Antica Pasticceria
Halusimme saada pizzaa heti, emmekä mitä tahansa pizzaa. Napolihan on kuuluisa pizzoistaan, sillä pizzojen kantaäiti, Pizza Margherita on napolilainen keksintö. Tarinan mukaan Margheritan värit – punainen tomaatti, valkoinen mozzarella ja vihreä basilika – symboloivat Italian lipun värejä.
Napolilainen kaverini oli suositellut meille paikkaa nimeltä Da Michele (lausutaan da mikele), ja matkaoppaita jonkun verran selanneina meille oli käynyt selväksi, että tämä oli Napolin – ja koko Italian, ja koko maailman – paras pizzapaikka. Jotta asia tulisi varmasti selväksi, törmäsimme heti rautatieaseman sisällä virkailijaan, joka tuli kysymättä luoksemme ja painotti meitä menemään kyseiseen pizzeriaan: ”I've been eating there for forty years.” Virkailija kehotti meitä myös viemään terveiset Lorikselta Don Antoniolle. Kyllä! Kunnioitusta herättävät nimet eivät kuulu vain Kummisetä-trilogiaan.
Yli sataneljäkymmentä vuotta pizzoja pyörittäneen Da Michelen grand old man on Don Antonio, jonka tehtävä on tarkastella haltioituneita pizzansyöjiä koruttomassa salissa ja kuunnella maiskutusta kassakoneensa takaa, jota hän ei osaa käyttää. Välillä harmaantunut pizzavelho kiertää tekemässä pienen kunniakierroksen. Mainiota. Työllisyys on hoidettu Da Michelessa kuin kommunismin ajan museossa.
Ja Da Micheleen kannattaa todellakin mennä, tätä ei voi alleviivata tarpeeksi. Sanoisin, että Napolin matkanne on turha, ellette käy tässä pizzataivaassa. Ottakaa vuoronumero, asettukaa jonoon, ja kun lopulta pääsette sisään, tilatkaa margherita (pizzoja on vain kahta vaihtoehtoa: margherita ja marinara, jossa on vain tomaattikastiketta, valkosipulia ja oreganoa, ei juustoa). Maista pizzaa ja pyörry ihastuksesta, tai tilaa toinen. Hintakaan ei päätä huimaa: ison pizzan saa noin neljällä eurolla.
Da Michelen lisäksi testasimme Il Pizzaiolo del Presidente -nimisen pizzerian, joka oli hyvä ja edullinen, ei kuitenkaan mitään tajunnan räjäyttävää. Tämä pizzeria sijaitsi Via dei Tribunalilla Napolin historiallisessa keskustassa, ja samaiselta kadulta olisi kuulema löytynyt muutama muukin erinomainen pizzeria, joita emme ajan puutteen vuoksi ehtineet kokeilla. Gino Sorbillo tuntui olevan valtavan suosittu, ihmiset jonottivat ulkona vaikka kuinka pitkään, ja kuulimme paikasta paljon kehuja paikallisilta. Aivan sen vieressä oli erinomainen pieni viinikoju, josta sai parilla eurolla lasin hyvää punaviiniä tai proseccoa. Ihmiset tuntuivatkin ottavan varauslapun Ginoon ja odottelivat sitten viinikojulla. Myös pizzeria Di Matteo samalla kadulla sai mainintoja paikallisilta.
Jälkiruokaa kannattaa nauttia läheisessä Gay Odin suklaapuodissa (Via Benedetto Crocen ja Strada S. Sebastianon kulma), jonka jäätelövalikoima on katsaus suklaan eri sävyihin.
Napolissa yövyimme paikassa nimeltä Hostel of the Sun, jota voimme suositella. Henkilökunta oli ystävällistä ja sijainti ihanteellinen satamaan eli Caprin lauttoihin nähden. Ainoana miinuksena hostellissa olivat todella natisevat sängyt kahden hengen huoneissa: yöllä suurin piirtein heräsi natinaan, jos käänsi kylkeä. Tässä hostellissa kokeilimme myös tehdä sisilialaista pestoa, ja kyseinen kastike kiipesi hyvin korkealle meidän molempien pestoarvoasteikolla – olemme maistaneet lukuisia! Lisäarvoa peston makuun toi se, ettei hostellissa ollut minkääntyyppistä blenderiä tai huhmaretta, joten raastoimme kaikki ainekset pienellä juustoraastimella! Kyllä nauratti hinkata nakuja manteleita yksitellen.
Aamiaista emme kokeilleet hostellissa vaan nautimme sen ylellisesti läheisessä Cafe Gambrinuksessa keskellä Napolin historiallista keskustaa. Tilasimme ruoat sisältä ja asetuimme tarkkailemaan ihmisiä. Suosittelemme erityisesti arancineja, eli riisi-sahrami-juustopalloja.
Jylhän kaunis Capri
Napolista lähtee lauttoja Caprin suuntaan verrattain usein, mutta ajat kannattaa tarkistaa. Itse emme olleet aivan sesonkina paikalla (oli marraskuu, mutta epätavallisen lämmintä), joten yllätyimme hiukan satamaan mennessämme, kun lauttoja ei mennytkään tunnin välein niin kuin meille oli sanottu hostellissa. Hinta kahdelle yhteen suuntaan oli noin 25 euroa, ja matka kesti suunnilleen puolitoista tuntia.
Caprin satama
Caprille ei kannata lähteä viettämään rantaelämää. Kallioseinämät kohoavat suoraan merestä yllättäen, korkeina ja uhkaavina, ja lautan saapuessa satamaan katselimme ylös vihreille jyrkänteille, joissa huvilat piileksivät kukkaköynnösten suojassa. Ei ihme, että Capri on houkutellut kuuluisuuksia Kennedyistä Elizabeth Tayloriin: näkymät ovat lumoavat ja tarjoavat loistavat puitteet katseilta suojautumiseen.
Eipä silti, kyllä Caprille tullaan myös näyttäytymään. Kun on selviytynyt pelottavasta funicolarematkasta Caprin keskustaan (lippuja myydään satamassa samassa paikassa missä lauttalippujakin) ei silmiin hetkeksi osu juuri muuta kuin merkkiliikkeitä ja tyylikkäitä ihmisiä kultakäätyineen ja Pradan laukkuineen.
Emme järin innostu tällaisesta, joten suuntasimme suloisia kujia pitkin suoraan hotellillemme, nimeltään La Reginella. Tätä paikkaa voimme suositella äärimmäisen lämpimästi: hinta oli erittäin kohtuullinen, noin 60 euroa yöltä aamiaisineen (huom. ei sesonki) ja paikka oli siisti, meillä oli oma, pieni terassi ja aamiainen tarjoiltiin suuremmalla terassilla, josta oli aivan mahtavat näkymät merelle.
La Reginellan aamiaisterassi
Meidän mielestämme paikka oli täydellinen, mutta mikäli etsii modernia ja glamouria tihkuvaa majoitusta, voi jokin muu hotelli olla parempi – ja kalliimpi. Omistaja oli erittäin avulias ja ystävällinen. Hän suositteli meille illallisravintolaksi Lo Sfizio nimistä paikkaa, joka olikin oiva valinta, sillä paikka oli täynnä italialaisperheitä lapsineen ihanaa tunnelmaa luomassa.
La Reginellan läheltä löytyi yksi normaali kauppa, josta sai peruselintarvikkeita ja viiniä. Kauppa oli muuten vaatimaton, mutta juustotiski oli italialaiseen tapaan hyvä.
Petyimme hiukan, kun varsinaisia delipuoteja ei Caprilta löytynyt, sillä piknik saarella olisi ollut houkutteleva ajatus. Ylipäätään paljonkaan huokeita asioita ei Caprilta löydy, joten jonkinlainen matkabudjetti kannattaa olla. Keskustasta menee muutamia pikkuruisia busseja eri puolille saarta, Anacaprille sekä Marina Piccolaan, josta löytyy myös pieni uimaranta. Kannattaa tosin varautua isoihin aaltoihin.
Yksi Caprin suurimpia vetonauloja on Grotta Azurra eli sininen luola. Luonnon muovaama luola on saanut nimensä siitä, että heijastuessaan veden läpi luolan aukosta auringonvalo saa sen näyttämään siniseltä. Me emme päässeet vierailemaan luolassa sillä sesonki oli jo ohitse ja tuuli ilmeisesti liian kova, mutta paikka on varmasti käymisen arvoinen.
Vaikka ei pitäisikään jet set -tunnelmasta, kannattaa Caprilla vierailla unohtumattomien maisemien vuoksi. Etenkin Arco Naturale, eli luonnon muodostama valtava kalliokaari sekä sen ympäristö, ovat todella kauniita. Kukkien ystävät ilahtuvat väriloistosta. Tuntuu maagiselta kävellä illan hämärässä Caprin mutkittelevilla kujilla, katsella merta ja kuunnella pulppuilevaa italian kieltä. Jo ajatus saaresta saa vaipumaan haaveisiin.
Mutta löysimmekö maailman parhaan pizzan eli toisin sanoen: oliko Da Michelen pizza parempaa kuin mustatorvisienipizzamme? Vastaus: Oli ja ei. Se oli aivan täydellistä ja on kertakaikkiaan uskomatonta, että margherita, Suomi-pizzerioiden tylsin vaihtoehto, oli saatu viilattua tajunnanräjäyttäväksi makuelämykseksi. Menkää Napoliin, ihmiset, ja maistakaa! Mutta mustatorvisienipizzassamme oli erilainen voitonriemun maku, mauista ylittämätön, sen muutenkin jumalaisen maun lisäksi. Miten kukaan ei ole tajunnut, että tämä toimii sata kertaa paremmin kuin tatti?
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Resepti: Mustatorvisienipizza
Tässä pizzassa mahtavan makuiset mustatorvisienet loistavat pääosassa. Sienien pitää siis olla ehdottoman tuoreita. Kun aineksia on vain muutama, pitää niiden kaikkien olla hyvälaatuisia. Älä siis missään nimessä käytä tavallista mozzarellaa buffalomozzarellan sijaan! Tärkeä asia on myös pizzakivi – sen avulla pizzan pohjasta tulee rapea ja herkullinen. Pizza pitää koota salamannopeasti kuumalle pizzakivelle, joten toinen käsipari on hyödyksi.
Reseptissä on sovellettu Antto Melasniemen pizzan perusohjetta.
Pizzapohja (3-4 valmista pohjaa)
2 1/2 dl kylmää vettä
n. 5 g tuorehiivaa
ripaus sokeria
1 rkl rypsiöljyä
n. 6 1/2 dl durumvehnäjauhoja
1 rkl suolaa
Tomaattikastike (3-4 pizzapohjalle)
400 g hyvälaatuista tomaattimurskaa
1/2 dl hyvää oliiviöljyä
n. 2 tl suolaa
runsas kourallinen tuoretta, silputtua basilikaa
Täytteeseen
n. 1,5 l tuoreita mustatorvisieniä
250 g buffalomozzarellaa
100–150 g parmesaania
muutama kourallinen tuoretta rucolaa
Lisäksi tarvitset
oliiviöljyä
Valmista ensin pizzapohja. Taikinan voit tehdä joko monitoimikoneen kulhossa tai käsin – monitoimikoneella se on helpompaa. Liota hiiva ja sokeri kylmään veteen ja lisää öljy. Sekoita tasaiseksi ja lisää sekaan pikkuhiljaa koneen käydessä 2/3 jauhoista, niin että muodostuu löysä taikina. Anna koneen sekoittaa pohjaa 5-10 minuutin ajan (tai vaivaa taikinaa käsin vartin verran), jotta saat taikinaan sopivan sitkon. Sammuta kone ja anna taikinapohjan levätä kulhossa 20 minuuttia. Lisää sitten loput jauhoista sekä suola ja anna koneen käyttää taikina kunnolla tasaiseksi. Anna taikinan nousta peitettynä kaksinkertaiseksi.
Lämmitä uuni 300 asteeseen. Esilämmitä pizzakiveä uunissa ritilän päällä 10-15 minuuttia kun teet muita valmisteluja.
Valmista tomaattikastike. Sekoita kaikki tomaattikastikkeen ainekset keskenään kattilassa. Keitä tomaattikastiketta parin minuutin ajan. Kastikkeen on tarkoitus olla suolaista.
Esivalmistele täytteet. Raasta parmesaani, revi mozzarellapallot käsin palasiksi ja huuhtele rucola. Pienet mustatorvisienet voit käyttää sellaisenaan täytteeseen, isot voit repiä puoliksi.
Valmistele työtaso. Laita kaikki täytteen ainekset kätevästi esille niin, että täytteen kokoaminen pizzalle käy mahdollisimman nopeasti. Laita esille myös pullo oliiviöljyä.
Jaa noussut taikinapallo jauhotetulla leivinpöydällä kolmeen osaan ja kauli niistä ohuita, pyöreitä taikinapohjia.
Ota esilämmitetty pizzakivi uunista ritilän päällä ja nosta sille yksi taikinapohja. Taikina alkaa kypsyä heti kuumalla kivellä, joten lado täytteet nopeasti pohjan päälle: ensin tomaattikastike, sitten sienet, mozzarella ja parmesaani. Lorauta reunoille varovasti oliiviöljyä. Nosta uuniin ja anna paistua 2-4 minuuttia tai kunnes pohja on kypsä ja juustotäyte sulanut.
Viimeistele uunista tullut pizza tuoreilla rucolan lehdillä. Toista samat työvaiheet lopuille pizzapohjille ja nauti mahdollisimman nopeasti.